Kimpassa vai ei?

Minä en ole koskaan ollut mikään ison porukan ihminen. Siis sellainen joka menee ison kaveriporukan kera juhannuksena mökille, saunoo, ui ja grillaa. Tai järjestelee erilaisia pieniä illanviettoja ystävien kesken puistossa hengaillen. Saunaan jos menen, menen ehdottomasti yksin. Uinut olen viimeksi kuusi vuotta sitten pikaisesti yksityisessä uima-altaassa. En osaa kuitenkaan kategorisoida itseäni erakoksikaan, koska saan suurta iloa käydessäni istumassa tunnin tai pari parin kolmen kaverin kera kahvilassa ,en vain ole oppinut hengailemaan pidempiä aikoja yhdessä. Tästä johtuen minulla ei ole kuin muutama todella läheinen ystävä, kavereitakin ehkä kahdella kädellä laskettavissa.
En muista mistä luin tai kuulin itsetuntemuksesta. Siinä puhuttiin itseluottamuksesta sekä itsetuntemuksesta. Minulla on huono itsetunto, mutta erittäin hyvä itsetuntemus. Olen vuosien saatossa kaivanut itseni mullista takaisin multiin monet kerrat. Nyt kolmenkympin ylittäneenä olen alkanut miettiä elämääni, käyttäytymistäni, tekojani ja itseäni erittäin paljon, välillä liiaksikin. Juhannuksen aikana tajusin että minun kannattaisi kiinnittää huomiota elämänasenteeseeni, siihen miten suhtaudun asioihin, reagoin, elän. Olen aina ollut sitä mieltä että pessimisti ei pety ja positiivisuus on perseestä, se on vain osa minua. Samalla olen aina yltiöpositiivinen jos pitää ajatella läheisteni asioita tai ystävieni kohtaloita. Miksi se on niin vaikeaa itsensä kohdalla?



Katsoimme juhannuksen tiimellysten lomassa ( eli syömisen ja töllön tuijottamisen) leffan Kimpassa. Se sai aikaan pienimuotoisen kaipuun isomman joukon keskuuteen, yhteisöön. Jätän tämän asian kuitenkin vielä hautumaan mutta elokuvaa suosittelen lämpimästi.
Leppoisaa juhannuksen jälkeistä viikkoa!