Muistan nuorena teininä ajatelleeni että teen kaikkeni jottei minusta tule samanlaista kalkkista, maailman nälätöntä ja tiukkapipoista aikuista kuin vanhempani. Vihasin tavallisuutta, samankaltaisuutta, rajoja (vaikka niitä pitkälle noudatinkin, kiltin tytön-syndrooma) ja sitä että minulle sanottiin mitä saan ja mitä en saa tehdä. Halusin itse päättää ja kokea kaikki, mahdollisimman nopeasti ja paljon. Samalla mentaliteetilla ollaan menty aika pitkälle näihin päiviin saakka.
Viime viikon lopulla raahasin itseni vihdoin ja viimein näöntarkastukseen. Minulla on aina ollut virheetön näkökyky, mutta lähiaikoina on alkanut tuntua että joutuu ikävästi siristelemään. Optikon tuomio oli hankkia lasit, lukulasit ja prillit päässä myös väsyneenä. Vanhenin todistettavasti. Ikänäkö teilasi, rillit ilkkuivat hyllyillä ja minä olin henkisesti lyöty. Nyt on prillit tilattu ja niitä odotellessa ajattelin mennä elokuviin nuolemaan haavojani.
Olen aina ollut suuri teinileffojen ystävä. Nuorena katsoin Breakfast clubin (halusin samaistua Benderiin, siihen pahispoikaan) kymmeniä kertoja, samoin Synttärit ja Pretty in pinkin. Sen jälkeen on jatkettu samoilla linjoilla ja olin jo trailerin nähdessäni päättänyt haluavani nähdä kotimaisen Sisko tahtoisin jäädä- leffan. Innolla teatteriin, popparit kouraan ja hanuri penkkiin. Alku oli pliisu, odotuksen kovat ja leffan lopussa huomasin olevani ainakin 15 vuotta liian vanha. Leffan aikana huomasin mutisevani mantroja kuin; ei kannata tehdä tuollaista, älä kiroile, pitäiskö miettiä vähän pidempään, missä sun oma tahto on ...om om om. Vanha. Aikuinen. Järkevä. Millon minusta on tullut JÄRKEVÄ? Minä ajattelen aina tunteella, en järjellä.
Tämä viikko alkoi järkevästi, vastuullisesti ikävien velvollisuuksien merkeissä. Pientä kapinahenkeä on kuitenkin vielä hengissä aikuistumisen vastarintaliikkeen riveissä.Alla todiste siitä.
Uskolliset Martensit, 12 v. Glitterirusetit 0,40e kirpparilta.
